Vuosipäivän pettymys sekä kotiruoan arvostusta.

Hoplas!

Yritin tuossa taannoin olla romanttinen ja ajattelevainen. Maaliskuun lopulla meillä on partnerin kanssa vuosipäivä, jota emme yleensä kovin juhli, mutta olen joskus ostanut jotain kivaa hälle. Sanoin vieväni partnerin täten vuosipäivänä kahville Starbucksiin keskustaan, koska emme ole koskaan siellä ennen käyneet. Emme ole vieläkään, koska Starbucks oli vaan puijaus: olin varannut meille pöydän Gaijinista!

Olin kuullut paljon kehuja kyseisestä paikasta ja partneri ruokafiilistelijänä oli ääneen miettinyt useampaan otteeseen, että haluaisi käydä siellä. Listalta löytyi sen lemppariruokaakin, tonkatsu ramenia, joten olimme ohimennen haaveksineet, että kenties joskus menemme sinne maistelemaan. Olin ovela ja vuosipäivän kunniaksi pääsimme maistelemaan herkkuja. Jotka ei sitten olleetkaan herkkuja.

Hetki ennen totuuden valkenemista.

Riemukas suolapöhö.

Ensin alkunaposteluksi tilasin jonkinlaista ankkaa lettusen päällä (beijing duck), mutta se maistui kyllä kuivalta possulta ja oli uitettu suolassa. Seuraavaksi saimme ramenia, jossa oli törkysen hyvät nuudelit. Siihen se positiivinen jäikin, liemi oli kuin olisi imeskellyt lihaliemikuutioita suussa. Tonkatsussa oli joku banaanin vivahde, mutta kuulemma partnerin syömä kananmuna maistui hyvältä. Suolahuuruissa pöytäämme tuotiin vielä toinen pääruoka, joka oli lammasta (charsiew pork belly & bok choy) ja yhtä suolaista kuin muutkin. Pakko oli jättää puolet syömättä, koska ei vaan pystynyt sellaista suolamäärää suodattamaan. Ja tuli silti paha olo!

Ainoa mitä itse voisin kehua oli ne nuudelit ramenissa, muuten en syönyt mitään hyvää kyseisessä paikassa. Partneri kehui simpukkaa ja kananmunaa, sekä joi hyvän drinkin. En tiedä miten meillä olikin niin huono tuuri, että tilattiin listalta vaan sitä pahaa ruokaa tai joku kokki sattui joka ruoan kohdalla tiputtamaan suolasirottimen kannen, jolloin lorahti desin verran liikaa. Tai sitten meillä on hyvin epäsivistynyt makuaisti, sekin on hyvin mahdollista. Oletin kuitenkin aasialaiseen suuntaan vivahtavan keittiön tarjoavan muilla mausteilla maustettua ruokaa kuin sillä perinteisellä jodioidulla suolalla.

... Gaijin oli siis pettymys, oli suolakrapula vielä seuraavanakin päivänä! Harmitti kyllä, kun parhaani mukaan yritin olla huisi vaimoke ja tarjota partnerille mukavan ruokaelämyksen, niin sitten menikin plörinäksi. No onneksi olin samana päivänä tehnyt itse pinaattilettuja ekaa kertaa ikuna ja ne oli hyviä. Seuraavalla kerralla sitten oikiasti sinne Starbucksiin herkkukahvittelemaan.

Noin muuten elämässä ei onneksi ole ollut sen suurempia pettymyksiä, jos murheenhammasta ei lasketa. Minulla on ollut aina yksi ja sama hammas, jolle käy kaikki mahdollinen enkä edes ymmärrä miten se on mahdollista. Olisi loogista, että kolhii etuhampaansa, mutta olen kolhinut tätä takahammasta. Sitten se juurihoidettiin ja meni kuukausi, niin lohkesi. Nyt sitten yksi ilta rusahti taas ja mietin, että ei tule kesää ja seuraavana aamuna intopinkeänä hammaslääkäriin...

Kuusi tikkiä ja tunnin ajan piti venkslata yhtä juurta irti leukaluusta. Murheenhammas ei helpolla luovuttanut, mutta HA, eipä enää kiusaa. Teki kyllä parhaansa muutamana päivänä poistamisen jälkeen sillä ei ole ennen ollut naama niin kipeänä lekurikäynnin jälkeen. Joskus minulta revittiin kaksi alaviisuria, joista toista repi neljä ihmistä välillä ja sain huisit mustelmat pitkin leukojani: muttei ne olleet kipeät sitten sen jälkeen. Murheenhampaan haamukivut oli ihan toista maata, olisihan se pitänyt arvata. Vielä on poski vähän pullollaan ja pientä kolotusta, mutta ollaan jo voiton puolella.

Mutta positiivisiin asioihin, noin ensimmäiseen aiheeseen liittyen:
Olen onnekas ihminen, kun partneri on jaksanut katsella tätä naamaa jo viiden vuoden ajan. Joku yhtään järkevämpi olisi lähtenyt jo litomaan, mutta onneksi partneri on sen verran pöhlö kuitenkin, että on jäänyt seuralaisekseni. Seuralainen, paras ystävä, partner in crime, tiimi ja rakastettu. Laitetaan tähän vielä imelä sydän <3

Ja yksi asia mikä ei ole tuottanut pettymystä on projektimme opetella tekemään kotiruokaa. Kuulostaa hassulta, mutten ole koskaan oikein tehnyt mitään perinteisiä suomalaisia kotiruokia. Kuitenkin kaikki kokeilut on menneet niin putkeen, että tässähän melkein jopa minä innostun kokkaamisesta. Yleensä kokkaan vihaisena enkä nauti siitä, mutta olen rykässyt uuniseitiä ja pinaattiplättyjä, jotka on olleet erittäin syötäviä. Kohta olen sellainen viiden aikaan aamulla ruisleipiä veivaava kotiäiti, joka sen jälkeen vielä keittelee pidemmän kaavan mukaan uunipuurot, muhistuttaa karjalanpaistia uunissa seitsemän tuntia, rykäsee pari pellillistä muffinsseja ja vielä ennen nukkumista ruokkii perheen itse tehdyllä hernekeitolla... Sen kun näkisi, mutta tämmönen pieni riemu sentään tullut uuden opettelemisesta, vaikka se uusi juttu onkin jo yleisesti suomalaisille vanha juttu.

Ei tässä muuta, kun maailma antaa huonoa ruokaa ja repii hampaatkin suusta, niin pitää muistaa keskittyä niihin mukavampiin asioihin, PUSMOI :*

Oletko jo aikuinen?

Missä vaiheessa pitää olla aikuinen?



Aloin miettimään, että olen "jo" 25-vuotias. Ja mietin sitä, ettei minulle tuottaisi mitään ongelmia käyttää tarralenkkareita vilkkuvaloilla ja en osaa hävetä sitä, että käytän lapsellisia vaatteita. Sekin vielä, että lasten osastolta löydän usein kenkiä: meinasin viime kesänä ostaa sandaaleiksi Monster High-töppöset. En leiki leluilla, mutta osaisin arvostaa jotain elokuviin liittyvää krääsää, jonka voisi määritellä leluiksi.
Haluaisin esimerkiksi taas joskus oman Mogwain, kun minulla oli sellainen lapsuudessani. Ja meillä asuu pehmoeläimenä Chewbacca. Yksi pitkäaikainen haaveeni olisi saada oikean kokoinen Alien-leffoista tuttu örkki, sijoittaa se takapihalle ja laittaa siihen liiketunnistin, joka liikkeen nähdessään alkaa mörisemään. Ei tosin ole takapihaakaan, mutta joskus sitten!

Joskus mietin sitäkin, että alkaako hävettämään lapselliset juttuni vai pitäisikö ajatella positiivisesti, notta olen sopivan vatipäinen? Olen saanut kuulla usein, etten näytä ikäiseltäni vaan nuoremmalta. Joskus minua luullaan alaikäiseksi. Onko se loukkaus vai kohteliaisuus? Kun minulle kerran sanottiin, että vaikutan nippa nappa juuri 20 vuotta täyttäneeltä, niin hörähdin ääneen, että kuinka on mahdollista, kun minulla oli päässä rusetti, paidassa poni ja... No niin, enemmänkin mietin sitä, että se 20-vuotias on jo hyvä veikkaus ulkomuotooni nähden. Jos tapaan tai näen kauempaa entisiä koulukavereita, jotka ovat saman ikäisiä, niin huomaan näyttäväni erilaiselta. En ole koskaan ajatellut itseäni aikuisena, mutta toisten katsominen aiheuttaa sellaisen ajatuksen, että olenko jo aikuinen? Ihan kuin ne muut olisi kasvaneet aikuisiksi ja itse olen jäänyt elelemään pieneen kuplaani.

Kemikalio-myyjä tässä hei!

Minulla ei ole mitään naisellisuutta ja aikuisuutta vastaan, mutta koen oloni mukavimmaksi silloin, kun päällä on risaiset farkut ja t-paita. Eikä hävetä ollenkaan käyttää tukassa rusetteja tai pinnejä, joissa on pääkallon kuva. Se saa minut vaikuttamaan idiootilta, kakaralta ja epäasialliselta. Osaan ja kykenen siis olemaan aikuisen näköinen, mutta olen valinnut näyttäväni sellaiselta, jota ei voi ottaa vakavasti. Tahallani en halua vaikuttaa tyhmemmältä kuin olen, mutta tottahan se on, että päällinen olemus vaikuttaa siihen mitä ihmisestä ajatellaan. Jos menisin työhaastatteluun sen näköisenä, että kokisin olevani parhaimmillani, niin minut palkattaisiin ehkä sirkukseen. Apinaksi.

Shoppailen tosiaan lasten osastoilla. Ostin asialliset talvikengät sieltä ja löysin nyt kevään kunniaksi pari vaihtoehtoa tennareiksi. Ilo on omistaa pieni jalka, koska minusta lasten kengät on välillä sopivasti hauskoja ja hyväntuulisia, joita mielelläni käytän. Ostan välillä vaatteitakin lasten puolelta, jos löytyy oikeanlaista kokoa. Eikä tuota mitään omantunnon pistoksia, jos paidassa olisikin Hello Kitty tai joku muu lapsenmielinen hahmo seikkailemassa.


Pakko kai nuo mustat on ainaski hommata!

Tätä vaan tässä ohimennen taas mietiskelin, notta osaan näyttää aikuiselta, mutta en halua. En myöskään kyllä koe mitään suurta tarvetta väkisin olla lapsi ja pitää kiinni kynsin ja hampain nuoruudestani. En vaan ole vielä valmis olemaan ihan aikuinen. Vähän voin olla, mutta kokonaisvaltainen aikuisuus ei ole minua varten ainakaan lähiaikoina. Voi olla, etten koskaan koe oloani sen ikäiseksi mitä oikeasti olen ja vielä mummonakin kiikkustuolissa kutoessani minulla on päässäni niittipanta ja paidassa Spider-Man.

Oletko Sinä jo aikuinen?

Hyvää kevättä kaikille ja olkaa sellaisia kuin olette :* PUSMOI!

I can has eyebrows?

Ilmekarvat vai ei, siinä vasta pulma!

Ajelin kulmakarvani talvella siksi, että tuntui ettei ne omat karvat ole koskaan niin miten haluaisin niiden olevan. Ne kasvaa liian matalalla ja on eri paria, vaikka kuinka yrittäisi meikkailla niitä saman näköisiksi. Piirtämällä ne saa ihan millaisiksi haluaa, vaikka sitten siinä onkin se suuri vaiva, että ennen töihin menoa ne täytyy piirtää. Tai no ei pakko ole, mutta noin niinku kohteliaisuussyistä, ettei näytä ihan ufolta.

Kasvatan kulmia takaisin ja kohta ne on taas ennallaan. En osaa päättää, että kumpi on kätevämpää: se ettei kulmia ole ja naamaa kammatessa saa ne laitettua hienosti, vai että ne on ja ei ehkä niin hienot, mutta ei tarvitse miettiä niiden piirtämistä?

Ei ilmekarvoja.

Nykytilanne ilmekarvoja kasvatellessa. 

Hyvin epäviehättävää, tiedän.

Molemmissa on puolensa, mutta kyllä karvallisuus on arkena ehkä kätevämpää. Vaikka kuvia katsoessa sitä miettiikin, että kyllä se karvattomuus auttaa meikkuuhommissa huomattavasti. Ja saa valita mielentilan mukaan mallin sekä värin. Mikä on kansan mielipide, karvat vai ilman?

Karvoihin myös tarttuu se väri paremmin, eli jos nukkuu päiväunet meikit naamassa, niin koko kulmakarva ei jää tyynylle tai partnerin olkapäähän. Piirrettyjä kulmia pitää varoa jonkin verran, ettei vahingossa pyyhi niitä pitkin otsaansa (kyllä, niinkin voi käydä) tai ettei pipo vie niitä mukanaan.

Jos tekisin työtä, jossa ei pitäisi näyttää suht normaalilta, niin varmaan olisin ilman kulmakarvoja. En jaksanut niitä muutenkaan aina laittaa, jos menin kauppaan tai muualle julkiselle paikalle. Ja sitten varjostuksilla voi meikata kulmakarvattomana sellaiset mukavat kaaret, että ihan kuin olisi muotoa kulmassa, vaikka karvoja ei olekaan!

Mutta karvoilla mennään, vielä hetki.

PUSMOI :*

Pinnallinen kupsu, jolla kevättä rinnassa!

Olen blogsautellut nyt yli 300 kertaa turhia jorinoitani. Tätä voisi juhlia vaikka... No enpäs tiedä, sillä, että jaksan kirjoittaa lisää jorinaa?

Koko homma lähti aikoinaan siitä, että minulle oli tuskaista kulkea julkisilla paikoilla ahdistuneisuuden ja panikoinnin takia, joten kuljin kamera nenässäni. Sitä kautta tuli ensimmäiset blogsautukset ja ilman mitään sen syvällisempää käyttötarkoitusta. Edelleenkään ei ole blogissani mitään sen suurempaa kuin pieniä pätkiä ajatuksistani ja elämästäni. Ja toki törkyisen ihania kuvia minusta ja lemmikeistäni!

Rupesin miettimään sitä, että miksi luen muiden blogeja ja miksi joku joskus eksyy minun blogiini. On olemassa sellaisia hippiaatteita, että omasta itsestä tai harrastuksesta kertovat blogit on pintaliitoisia ja henkisestä tyhjyydestä kärsivien tekosia. Itseä taas kiinnostaa juuri ehkä eniten ne blogit, joissa ihminen kertoo mistä pitää, mitä tekee ja laittaa kuvia itsestään sekä omasta elämästä. Sellainen koko maailmaa rakastava ja mukavuudenhaluton asenne ei oikein lämmitä minua.

Ylväästi itsekeskeinen!

Ja ihan kuin ei voisi olla kenenkään intohimo harrastaa tai arvostaa jotain hyvin pinnallista alaa: itse tykkään katsoa muiden meikkauksia eikä edes hävetä. Tiedän, että maailmassa tarvita meikkiä ja on olemassa tärkeämpiäkin asioita, mutta ei minua saa kukaan luopumaan kiinnostuksistani vedoten maailman rauhaan tai siihen, että olen kyyninen ja pinnallinen kolkko ihminen. Olen lopulta niinkin yksinkertainen ihminen, että haen suurimman osan ajasta internettiä selatessani jotain itseä miellyttävää tai viihdyttävää. Aikansa ja paikkansa on sitten joskus jossain sille maailman kärsimykselle ja syvällisyydelle: minun blogini ei ole se paikka, vaikka joskus saatankin vahingossa olla vakavissani!

PS. Jatkakaa vaan kaikki blogsautuksia, vaikka olisittekin puunhalaajia ja haluaisitte parantaa maailman, minä vaan olen laiska ja maailmani pyörii oman napani ympärillä liiaksi. Olen ihan peukut ojossa, jos joku rehdisti haluaa olla hyvä ihminen olematta snobi muita kohtaan!

Ja nyt muihin asioihin.

Olen puhunutkin siitä, että olen töissä oppisopimuksella ja silloin tällöin koulussa. Tuntuu siltä, että suksi on alkanut luistamaan paremmin sellaisen tökkimisen ja nihkeilyn jälkeen. Kun on sellainen luistava suksi, niin huolenaiheenani on selkäni. Jaksaako selkäni, pystynkö tekemään töitä valmistumisen jälkeen tällä alalla ja pitäisikö olla varasuunnitelma? Olen saanut yhden valkoisen hiuksen ajattelemalla sitä, että mitä tässä tekisi. Mutta varasuunnitelmasta ei varmastikaan ole mitään haittaa. Jos selkä napsahtaa, niin ainakin voi sanoa, että levitteli jonkinlaisen patjan persuksen alle ettei ihan jää lillumaan tietämättömyyteen. Monilla on neuvoja ja ehdotuksia, mutta maailmassa ei tarjota mitään suoraan syliin ja useisiin tavoitteisiin täytyy kiemurrella useiden esteiden ylitse ja lävitse.

"Rupia maskeeraajaksi", jotkut sanovat, mutta ei ole kyllä sellaisia summia käytettävissä mitä yksityinen koulu vaatisi. Ja maskeeraajaksi ei voi opiskella, ellei ole kampaaja. Mitä tekisin kampaaja-koulutuksella, kun en haluaisi olla kampaaja vaan maskeeraaja? Ja tottahan sekin, että maskeeraajaksi tarvitse koulutusta, jos on näyttöä osaamisesta, mutta eri asia saako koskaan ikinä töitä. Saatat olla maailman hulppein maskeeraaja, mutta puuttuu paperilappunen, joten et pääse edes työhaastatteluun. Ja sekin vielä, että oletettavasti 98% maskeeraushommista on sitä, että joku haluaa mennä naimisiin tai viettää tyttöjen iltaa, jonne tarvitaan maski naamaan. Ei kukaan tee sillä mitään, jos joku olisi hyvä tekemään jotain muuta niillä meikeillä.

Tässä ohimennen naama, jonka jaksoin eräänä päivänä kammata:

Duckfacen evoluutio.

Partnerini oli ystävänpäivänä hyvin muikeana. Ja myöhemmin seuraavalla viikolla se hyrräsi ja pörräsi, kertoi kovaan ääneen useasti menevänsä kaupungille. Sitä selvästi häiritsi, etten kysynyt minne se on menossa. Kun kysyin, niin se sitten ei halunnutkaan paljastaa. Oikeasti se meni postiin ja oli ostanut minulle lahjaksi meikkikärryt! Ajattelen tätä romanttisena eleenä, vaikka oikeasti partnerilla varmaan menee hermo siihen, että levittelen krääsäni kaikkialle eikä niille ole mitään järkevää paikkaa. Mutta on se hyvin herttaista, että harrastustani jaksetaan kannustaa etenemään ja hamstraustani pyritään organisoimaan.

Voin nyt sitten rullailla paikasta toiseen ison laukun kanssa hyvin pätevän näköisenä. Mietin vaan, että täytyy varmaan päällystää jollain kankaalla laatikot, kun se on ylellistä samettia sisältä. Ja ne jotka koplaa meikkejä tietää, että meikkisotku ja ylellinen sametti ei välttämättä sovi yhteen. Ei tarvitse kuin yhden räjähtäneen puuterimaisen asian, niin joutuu puhdistelemaan kaikki. Mietin, että alan säilömään myös hiusasiat samassa kärryssä, että kaikki löytyy ketterästi!



Sen lisäksi, että elämääni kuuluu tulevaisuuden syvällisiä pohdintoja ei tänne taida kuulua mitään muuta erityisen jännittävää. Huomasin äskettäin, että ihan juuri meidän vauva (Boo) täyttää 8kk ja se ei enää mahdukaan autokyydissä ketterästi jalkatilaan pelkääjän paikalle. Meillä ei ole omaa autoa, eli en ole panostanut mihinkään koirahäkkeihin tai vastaaviin, mutta nyt joutuu varmaan keksimään jostain isän autoon pakattavaksi turvavyöt ja viltin takapenkille. Muut sanoo, että koira kasvaa, itse en huomaa mitään: sitä ei vaan voi enää kovin ketterästi napata syliin ja nostaa ilmaan. Sanoin Boolle, että saa kasvaa vielä viitisen senttiä korkeutta, niin se olisi ergonomisempi eikä tarvitsisi yhtään rapsutellessa taivuttaa itseään vinoon.

Ajattelin toverin ehdotuksesta koittaa sellaista toko-ryhmää, joka ei ole mikään ohjattu tekeminen, vaan koiraihmisiä kokoontuu samaan aikaan samaan paikkaan kokeilemaan arjen häiriötekijöitä. Boo on sellainen ujopiimä, joka epäilee monia asioita. Kun se epäilee, niin alkaa sanomaan "böh", joka kuulostaa hyvin rumalta ja kanssaihmiset pelkää. Ja siksi on ollut hieman haastavaa saada kanssaihmisiä koiran lähelle olemaan kuin eivät olisikaan, jos koira haukahtelee tai mölisee. Ehkä tästä ryhmästä on apua, että penska oppii tykkäämään ihmisistä sen verran, ettei huutelisi niille jos tulevat liian liki ja että sen ylitsepursuava innostus muita koiria kohtaan laimenisi.

Puin kakaralle vaaleanpunaiset sukat, koska se yrittää aina varastaa sukkani, 

joten kokeilin mitä mieltä se on niiden käyttämisestä.

Kevät muuten hiipii, en suostu enää vastaanottamaan takatalvea tai pakkasta! Ja toivottavasti ei sadakaan paljoa, koska haluaisin enemmän kuivaa keliä ja aurinkoa! Kesää on jo molemmissa tisseissä, haaveksin siitä miten mukavaa on voida lähteä ulos vain heittämällä kengät jalkaan ja kuinka voi nuuskia kesäyötä.

Hyvää kaikkea teille, PUSMOI :*